Leta i den här bloggen

Visar inlägg med etikett tau. Visa alla inlägg
Visar inlägg med etikett tau. Visa alla inlägg

onsdag 8 maj 2019

Muita aivovamman biomarkkereita erikseen ja paneleina

. Duodecim 7/2019 kirjoittaa aiheesta
"Parempaa aivovammapotilaiden diagnostiikkaa ja hoitoa  verikokeen avulla?"
Siteeraan artikkelin  taustatekstiä:
(Jatkuu..)
 Edellä mainittujen proteiinibiomarkkereiden  (S100B, GFAP, UCH-L1) ohella  on tutkittu pieniä verestä mitattavia aineenvaihduntatuotteita kuten rasvahappoja ja glukoosijohdoksia aivovammadiagnostiikassa.    Toisin kuin usean proteiinin näiden aineenvaihduntabiomarkkereiden pääsy verenkiertoon  ei vaadi veri-aivoesteen vauriota.

Aivovammamarkkereiden tutkimuksessa metabolomiikan menetelmiä on toistaiseksi käytetty vileä vähän.
Hiljattain kuuden aineenvaihduntatuotteen yhdistelmän osoitettiin olevan suomalais-brittiläisessä kahden keskuksen tutkimuksessa jopa GFAP_UCH-L1- testiä tarkempi tunnistamaan TT-kuvantamista tarvitsevat potilaat.
Dickens AM, Posti JP, Takala RSK et al. Serum metabolites with computed tomography findings after traumatic brain injury. J neurotrauma 2018

Löydänkin paljon lähteitä hakemalla ylläolevalla tekstillä.  Tässä abstraktissa kerrotaan 8 eri biomarkkerin  tutkimuksesta akuutissa aivovammassa tarkoituksena  pystyä erottamaan  aivovamman eri vaikeusasteissa (Glascow Coma Scale)   TT- positiiviset ja TT negatiiviset aivovammat. 
Tutkimuksessa käytetyt proteiinibiomarkerit ovat:
  • beta-amyloidiiisoformi 1-40(Abeta40) 
  • beta-amyloidi-isoformi 1-42(Abeta42),
  • gliaalinen fibrillaarinen asidinen proteiini GFAP,
  • sydänrasvahappoa sitova proteiini H-FABP
  • Interleukiini-10 (IL-10)
  • kevyt neurofilamentti NF-L
  • S100 kalsiumia sitova proteiini B (S100B) 
  • Tau proteiini
 TT-negatiiviset ja TT-positiiviset potilaat erotti parhaiten biomarkkerit NF_L, GFAP ja tau  sekä lievien aivovammojen ryhmässä että kaikenasteisten aivovammojen ryhmissä.
Paras kolmen  panelikombinaatio kaikenasteisten aivovammojen ryhmissä oli GFAP +H-FABP + IL10 ja paras kolmen paneli  lievien vammojen ryhmässä oli H-FABP + S100B + tau.   Panelit koostuivat lähinnä eri biomarkkereista kuin niistä, jotka yksinään olivat parhaita erottamassa TT+ ja TT- potilaat.
https://www.liebertpub.com/doi/10.1089/neu.2018.6254 

Abstract

The aim of the study was to examine the ability of eight protein biomarkers and their combinations in discriminating computed tomography (CT)-negative and CT-positive patients with traumatic brain injury (TBI), utilizing highly sensitive immunoassays in a well-characterized cohort. Blood samples were obtained from 160 patients with acute TBI within 24 h of admission. Levels of β-amyloid isoforms 1–40 (Aβ40) and 1–42 (Aβ42), glial fibrillary acidic protein (GFAP), heart fatty-acid binding protein (H-FABP), interleukin 10 (IL-10), neurofilament light (NF-L), S100 calcium-binding protein B (S100B), and tau were measured.
Patients were divided into CT-negative (n = 65) and CT-positive (n = 95), and analyses were conducted separately for TBIs of all severities (Glasgow Coma Scale [GCS] score 3–15) and
 mild TBIs (mTBIs; GCS 13–15).
 NF-L, GFAP, and tau were the best in discriminating CT-negative and CT-positive patients, both in patients with mTBI and with all severities.
 In patients with all severities, area under the curve of the receiver operating characteristic (AUC) was 0.822, 0.817, and 0.781 for GFAP, NF-L, and tau, respectively.
 In patients with mTBI, AUC was 0.720, 0.689, and 0.676, for GFAP, tau, and NF-L, respectively. The best panel of three biomarkers for discriminating CT-negative and CT-positive patients in the group of all severities was a combination of GFAP+H-FABP+IL-10, with a sensitivity of 100% and specificity of 38.5%.
In patients with mTBI, the best panel of three biomarkers was H-FABP+S100B+tau, with a sensitivity of 100% and specificity of 46.4%. Panels of biomarkers outperform individual biomarkers in separating CT-negative and CT-positive patients. Panels consisted mainly of different biomarkers than those that performed best as an individual biomarker.

onsdag 21 februari 2018

GLIASOLUISTA: Oligodendroglia eli harvaulokkeinen gliasolu, joka myelinisoi

GLIASOLUT

OLIGODENDROGLIA-soluillakin on oma historiansa. ( Oligo- tarkoittaa harvaa). Se on harvaulokkeinen gliasolu. Sen päätehtävä keskushermostossa (CNS) on tuottaa myeliiniä,joka toimii eristävänä kaapeliaineena neuronisolun pitkälle jatkeelle, aksonille. Nämä kaapelipätkät aksonissa avustavat myös impulssin kulun nopeutumista. Impulssit hyppivät näitten kaapelipätkien väliin jäävistä  erityisesti  suojatuista solmukekohdista nopeasti eteenpäin.
 Myeliinipitoiset solmukevälit ovat internodaalivälejä ja ”nodus” tarkoittaa solmuketta. Neuronijatkeessa  ne ovat ns. Ranvierin solmukkeita, jossa elektrinen aktiopotentiaali pääsee ilmenemään neuronista käsin ja pakottuu eteenpäin aksonivarressa kohti synapsia
. Perifeerisessä hermostossa (PNS) Schwannin soluilla on myös tällaista samaa myelinisoimistehtävää, mutta niillä on myös muita tehtäviä, joita oligodendrosyyteillä ei ole.

OLIGODENDROSYYTIT kuvasi ensimmäistä kertaa Del Rio Hortega jo vuonna 1928 ja hän pystyi erottamaan niistä neljä eri tyyppiä, jotka edelleen ovat voimassa. Hän tyypitti oligodendrosyytit morfologisesti ulkonäön mukaan ja niiden ulokelukumäärän mukaan ja niitten säikeitten perusteella, mihin ulokkeet ottivat kontaktin. Pääfenotyypit olivat I-IV. Del Rio Hortega väitti myös oligodendrosyyttien päätehtävänä olevan myeliinin tuoton aksonien eristykseen. Vasta vuonna 1964, kun elektronimikroskooppitekniikka oli sovellutettu neurohistologiaan, saatiin vahvistettua tämä väite. (Pääsin ylioppilaaksi vuonna 1964 ja aloin lukea lääketiedettä silloin. Neurologian loistava luennoitsija ja uransa kärkipään tuntija Urpo Rinne kuvasi jo myeliinitupen muodostuksen, kun olimme neurologian kurssilla- ikävä ettei hän mennyt ajoissa Amerikkaan koettamaan löytää ratkaisua ratkaisemattomiin ongelmiin neurologian vaikeimmissa degeneratiivisissa taudeissa, joita hän koetti parantaa).

Morfologisesti tyypin I ja II oligodendrosyytit ovat hyvin samanlaisia. Niillä on pieni pyöreä solusooma ja ne lähettävät 4-6 primääriuloketta, jotka haarautuvat ja ne myelinisoivat 10-30 ohutta (läpimitaltaan alle 2 um) aksonia, ja jokainen sekundäärinen uloke muodostaa yksittäisen nodusvälisen myeliinisegmentin (kaapelipätkän), joka on pituudeltaan 100-200 um.
Ranvierin solmukekohta on siis kriittisesti myelinisoitumaton ja siinä neuronin aksonia pitää välttämättä suojella  muitten  gliasolujen  eikä oligodendrosyyttien  avulla (esim säikeiset astrosyytit ja NG2-solut jatkeineen suojaavat tätä kohtaa. 
Ranvierin nodusten väli on internodaali väli. Kahden noduksen välinen myeliinisegmentin pituus on internodaalipituus.

I-tyypin oligodendrosyyttejä löytyy etuaivoista, pikkuaivoista ja selkäytimestä.
II-tyypin oligodendrosyyttejä on havaittu vain valkoisesta aivoaineksesta ( esim.aivokurkiaisesta  corpus callosum  , näköhermosta nervus opticus, pikkuaivojen cerebellum  valkoisesta aineesta jne), ja näissä kohdissa tämä oligodendrosyyttityyppi on primäärinen solu.

III-tyypin oligodendrosyyteillä on paljon isompi solusooma ja niistä lähtee useita paksuja primääriulokkeita, ja ne myelinoivat jopa viisi paksua aksonia (läpimitalta 4-15 um) ja ne tuottavat sellaisia myeliinituppeja, joiden internodaali pituus on lähes 200-500 um. III-tyypin oligodendrogliasoluja on aivoreisissä ja pikkuaivoreisissä. (pedunculi cerebri et cerebelli), ydinjatkeessa (medulla oblongata) ja selkäytimessä (medulla spinalis). 

IV-tyypin oligodendrosyyteillä ei ole ulokkeita ja ne muodostavat yksittäisen pitkän myeliinitupen, jonka internodaalipituus on jopa 1000 um kaikkein paksuimissa aksoneissa. IV-tyypin oligodendrosyyttejä sijaitsee miltei yksinomaan kohdissa, joissa hermojuuret näyttävät menevän   sisälle keskushermostoon CNS. 

Kehityksen aikana I-IV-tyyppiset oligodendrosyytit todennäköisesti saavat alkunsa yhteisestä oligodendrosyyttien progeniittorisoluista OPC, jotka ovat multipolaarisia soluja ja tekevät kontaktin lukuisiin pieniläpimittaisiin premyelinoituihin aksoneihin. Ei tunneta, mitkä tekijät säätelevät näiden OPC-solujen kohtaloa, mutta todennäköistä on, että erikaliiperiset aksonit säätelevät oligodendrosyyttien fenotyypin erilaistumislinjan. 

Tällä kysymyksellä on tiettyä tärkeyttä,  koska myeliinitupen dimensiot määräävät funktionaalisen yksikön aksonin signaalinjohto-ominaisuudet. Ne aksonit, joiden myeliinituppi on pitkä ja paksu (III/IV- tyypin oligodendrosyytin ja aksonin muodostama yksikkö) johtavat hermoärsykkeitä nopeammin kuin lyhyen ohuen myeliinitupen omaavat aksonit (I/II-tyypin oligodendrosyytin ja aksonin muodostama yksikkö).

Oligodendrosyytit osallistuvat myös Ranvierin solmukkeiden kehittymiseen ja määräävät niiden jaksollisuuden. 

Näiden klassillisten myeliiniä muodostavien oligodenrosyyttien lisäksi on olemassa pieni populaatio myelinoimattomia oligodendrosyyttejä. Ne tunnetaan satelliitti-oligodendrosyytteinä harmaassa aivoaineksessa,  tavallisesti liittyneenä neuronien perikaryoniin. Näiden satelliitti-oligodendrosyyttien funktio on tuntematon ( vuonna 2007) .

LÄHDE: Alexei Verkhratsky et Arthur Buutt. Glial neurobiology. A textbook (2007). Oligodendrocytes.p.24-6.
Suomennosta muistiin 21.2. 2018.

  • OLIGODENROGLIAN mikrotubulukset. Proteiiniaggrekaatteja muodostuu oligodenroglioissa: tau ja sytoskeleton ovat tärkeät neuroprotektiossa ja neurodegeneraatiossa.